Jahtia, jahtia
alkaa olla nyt ohjelmassa viikoittain.
Tutka kaulaan ja pimeyteen
Luolametsästys on sen verran rankka laji, että jätämme nyt suosiolla muut kisat ja kokeet pois. Muutenkin haluan viettää aikaa mieluummin metsässä kuin hallissa, joten vähään aikaan ei tuloksista tällä palstalla kirjoitella. Samalla varmasti blogikin alkanee hiljentyä talven ajaksi. Jahdista tulee otettua harvemmin kuvia, mutta laitetaan nyt tällä kertaa muutama, kun vielä oli tarpeeksi valoisaa niiden ottamiseen (kiitos Tero kuvista!).
Käytävä löydetty
Eteenpäin vaan
Kylläpä jaksankin ihalla noita pelottomia luolakoiria! Ajatelkaapa millaista rohkeutta vaaditaan koiralta tunkea itsensä maanalle ja edetä ahtaissa luolastoissa etsimässä pienpetoa? Siinäpä jokaiselle parsonin kasvattajalle haastetta: kuinka säilyttää tuo hieno luonteenlujuus koirissamme. Ja toivon todella, että vaikka parson on monipuolisuudellaan ihastuttanut yhä uudet ja uudet ihmiset harrastamaan, niin myös tämä rodun alkuperäinen käyttötarkoitus ja sen vaatimat ominaisuudet pystytään säilyttämään.
Kaikille käyttöparsoneista tai luolametsästyksestä kiinnostuneille linkki-vinkkinä http://www.huntingparsons.com/, käykäähän tutustumassa, jos ette ole sitä jo tehneet!
Aina ei saalista tule helpolla, vaikka koira toimisikin moitteettomasti. Joskus tulee väkisinkin hopeaa, kun eläin on ottamattomassa paikassa. Syvyys pelkästään ei ole vielä este, lapioimallahan siitäkin selviää.
Ahkerampi kuin kunnan työntekijä?
Tässä lajissa pieni koko on vaan eduksi
Mutta joskus kaikesta ahkeruudesta huolimatta tulee hopeaa kaulaan. Viikonloppuna Peksu ajoi supin kalliohalkeamaan, ja vaikka Hertta sitä työsti moitteettomasti muutaman tunnin, saalis jäi saamatta kun sitä ei kallion läpi yksinkertaisesti vaan saanut pois. Onneksi sentään koira tuli pois…
Samalla tavalla meinasi käydä viikolla kivijalkatalon alla, kun Peksu nappasi mäyrän työnalle kohtaan, johon ei ollut pääsyä. Peksun työtä ei häirinnyt muut asukkaat eivätkä muut koirat, vaan se jatkoi tuntitolkulla saman eläimen kanssa. Lopulta se oli niin väsyksissä, että otti välillä tirsat kivijalan vieressä vahtien saalistaan toisella silmällä! Jatkoi sitten työtään heti kun mäyrä yritti karkuun… Sillävälin Hertta ja porukan muut koirat kävivät työstämässä sentään taloon asettuneet supit pois!
Supipari jatkaa yhteiseloaan rajan toisella puolen
Jahtitahti kiihtyköön!
